Huittislainen Katri Kulmala haluaa tehdä kuolemasta puhumisesta luontevampaa. Kuolindoulana hän kulkee kuolevan ihmisen ja hänen läheistensä rinnalla, kuuntelee ja antaa tilaa myös niille tunteille ja kysymyksille, joille arjessa ei aina löydy sanoja.

”Kuolemasta puhuminen ei vie elämästä mitään pois. Päinvastoin, se voi auttaa meitä tunnistamaan, mikä meille on tärkeää juuri nyt”, Kulmala toteaa.

Kolmen aikuisen lapsen äiti ja viiden lapsenlapsen mummi perusti Valossa Kasvun kehyksen keväällä 2026. Yrityksessään hän yhdistää monipuolisen koulutuksensa ja pitkän kokemuksensa ihmisten parissa työskentelystä kokonaisvaltaista hyvinvointia tukevaksi palveluksi. Kulmala on koulutukseltaan muun muassa merkonomi, lähihoitaja ja geronomi (YAMK), sekä ratkaisukeskeinen valmentaja ja kuolindoula. Työkokemusta hänelle on kertynyt kaupan alalta, sosiaali- ja terveysalalta sekä seurakuntatyöstä.

Kuolindoulan tehtävään hänet johdattivat sekä työssä että omassa elämässä saadut kokemukset. Ihmisen rinnalla kulkeminen elämän erilaisissa vaiheissa on vahvistanut ajatusta siitä, ettei vaikeiden asioiden kanssa pitäisi joutua jäämään yksin.

Kuolindoula tarjoaa kiireetöntä ja yksilöllistä tukea vakavan sairauden aikana ja elämän loppuvaiheessa. Hän ei korvaa terveydenhuollon ammattilaisia, vaan täydentää saattohoitoa. Kulkee rinnalla diagnoosin saannista alkaen kuolemaan asti. Lääketieteellinen henkilökunta vastaa hoidosta ja oireiden lievityksestä, kun taas kuolindoulan tehtävänä on antaa tilaa keskustelulle, tunteille ja toiveille.

”Ihminen ei ole elämänsä lopussa vain hoidon kohde, vaan edelleen oman elämänsä ja tarinansa päähenkilö. Hän on kokonainen ihminen, jolla on oma elämäntarinansa, ihmissuhteensa, tarpeensa ja toiveensa”, Kulmala muistuttaa.

Käytännössä tuki voi tarkoittaa keskustelua kuolemaan liittyvistä peloista, toiveiden sanoittamista tai elämän loppuvaiheen käytännön asioiden suunnittelua ja niissä avustamista.

”Avustan esimerkiksi asiakirjojen laadinnassa”, hän kertoo.

Myös jäähyväisten, hautajaisten ja läheisten osallistumisen pohtiminen voi olla osa työskentelyä. Tärkeää on tukea myös läheisiä, jotka saattavat surun ja väsymyksen keskellä miettiä, osaavatko he olla kuolevan rinnalla oikein.

Kulmalan mukaan keskustelut eivät useinkaan ala kuolemasta, vaan elämästä.

”Ihmiset haluavat kertoa muistoistaan, tärkeistä ihmisistään, saavutuksistaan ja pettymyksistään. Kuoleman lähestyessä esiin nousevat myös pelot ja keskeneräiset asiat. Ehtiikö sanoa kaiken tärkeän? Miten läheiset pärjäävät? Voiko vielä tehdä sovinnon tai pyytää anteeksi?”, hän luettelee.

Joskus ihminen haluaisi puhua kuolemasta, mutta vaikenee suojellakseen läheisiään. Läheiset saattavat puolestaan vältellä aihetta samasta syystä. Näin tärkeät keskustelut voivat jäädä käymättä.

”Kun ihmiselle annetaan turvallinen tila puhua, keskustelut löytävät usein oman suuntansa. Joskus puhutaan kuolemasta, joskus nauretaan vanhoille muistoille, ja joskus ollaan vain hiljaa yhdessä. Kaikki nämä ovat yhtä arvokkaita hetkiä”, hän opastaa.

Kulmala hyödyntää työssään muun muassa ratkaisukeskeisen valmennuksen ja positiivisen psykologian työkaluja. Mahdollisuuksien mukaan hän käyttää myös valokuvia, joiden avulla voidaan tarkastella elämänkaarta ja itselle merkityksellisiä vaiheita.

Kulmalan oma suku muistuttaa konkreettisesti elämän ainutlaatuisuudesta. Perheessä on viisi sukupolvea elossa: hänen 100-vuotias isoäitinsä ja suvun nuorimmainen, viiden kuukauden ikäinen tyttärenpoika, edustavat elämän eri vaiheita.

”Näiden elämänvaiheiden rinnakkaisuus pysäyttää pohtimaan, miten ainutlaatuinen jokaisen ihmisen elämäntarina on. On arvokasta tulla kohdatuksi omana itsenään elämän kaikissa vaiheissa, myös silloin, kun elämä on päättymässä”, hän tietää.

Kuoleman äärellä oleminen on syventänyt Kulmalan käsitystä elämän arvosta. Tavalliset hetket, läheiset ihmiset ja aidot kohtaamiset saavat uudenlaista merkitystä. Samalla hän on oppinut hyväksymään sen, ettei kaikkea voi hallita eikä kaikkiin kysymyksiin löydy vastauksia.

”Elämää ei tarvitse ansaita suorittamalla, eikä ihmisarvoa tarvitse todistaa selviytymällä. Elämä on arvokasta viimeiseen hetkeen asti, ja myös elämän päättymiseen kuuluu oikeus tulla nähdyksi, kuulluksi ja kohdatuksi omana itsenään.”

Kulmala toivoo, että suomalaisessa kulttuurissa kuolema nähtäisiin nykyistä luontevampana osana elämää. Kuolemasta puhuminen ei tarkoita surun vähättelyä eikä toivosta luopumista. Toivo voi saada uuden muodon: kivun lievittymisen, yhteisten hetkien, sovinnon tai rauhallisen hyvästelyn.

”Emme aina voi poistaa toisen pelkoa tai surua, mutta voimme osoittaa, ettei hänen tarvitse jäädä niiden kanssa yksin”, hän korostaa.

Kulmala haluaa edistää avointa ja inhimillistä keskustelua kuolemasta. Hän käy mielellään kertomassa kuolindoulan palveluista myös yhdistyksissä ja erilaisissa tapahtumissa ja hänen viestinsä on yksinkertainen: kuolemasta puhuminen on myös elämästä puhumista. Se auttaa tunnistamaan, mitä haluamme vaalia, kenelle haluamme sanoa tärkeät sanamme ja miten voimme kohdata toisemme ihmisinä loppuun asti.