Vapunpäivä sitten aukeni kauniina ja lämpöisenä edellisen vuorokauden sankan lumisateen jäljiltä. Sastamalan Vammalassa vappu näkyi mahtavana moottoroituna vappumarssina vanhojen autojen myötä. Se oli uljas näky, jota ei juuri muualla Suomessa näy.

Vaan yksi uupui. Sitä perinteistä työväen vappumarssia ei ollut. Eipä sitä tosin ole ollut vuosikymmeniin, joten ei se mitään uutta Pohjantähden alla ollut. Sitä marssia kuitenkin hieman kaipaa, sillä se näky kuului lapsuuden vappuihin. Puistokadulla marssittiin punaisten lippujen kanssa ja kovaäänisistä raikuivat työväen taistelulaulut.

Se oli aikaa, jolloin uskallettiin tunnustaa väriä. Sitä kaipaa yhä, sillä värien tunnustaminen kuuluu moniarvoisen demokratian jalustaan. Erilaiset mielipiteet ja näkemykset tuovat aina lisänsä päätöksentekoon. Se ei saa olla vain punaista, sinistä, vihreää, keltaista tai jonkin muun väristä päättämistä ihmisten asioista. Värien kirjo takaa yhteiskunnan, ja myös yksittäisen kunnan, kehittymisen. Värien tunnustaminen ei ole häpeä.

Sastamalassa rakennettiin huhtikuun kuntavaalien jälkeen yhteenliittymiä, jotka antavat pontta erilaisten värien näkymiseen ja kuulumiseen kaikissa päätöksissä. Kaikki seitsemän valtuustoon ponnistanutta puoluetta pääsevät vaikuttamisen ytimeen, eli kaupunginhallituksen pöydän ääreen. Kaikki eivät saa varsinaista hallituspaikkaa, mutta valtuuston varapuheenjohtajuuden kautta pienimmänkin ryhmän, vihreitten, ääni siellä kuuluu.

Näin on hyvä, vaikka Suomea aikanaan moitittiin konsensuksen ja suomettumisen kehdoksi. Silloin tietenkin elettiin Kekkosen aikaa, jolloin suhteet silloiseen Neuvostoliittoon olivat ykkösasia. Kuntatasolla järkevien kompromissien – tavallaan konsensuksen – etsiminen on hyvä asia. Silloin kaikkien ihmisten ajatukset huomioidaan, ainakin jollakin tapaa.