Alueviestissä heinäkuussa julkaistun palokuntaveteraanien kesäpäiväjutun yhteydessä julkaistu kuva vanhasta tutusta, Keikyän VPK:n lava-Chevroletista, herätti tämän kirjoittajassa mieluisia muistoja. Vakituisena kesävieraana osallistuin palokuntapoikien jokamaanantaisiin harjoituksiin ja tietysti kesän huipennuksiin eli kesäretkiin.
Mutta mitä ihmettä tarkoittaa tuo rauhanaikana oudolta kuulostava otsikko? No sehän liittyy niihin kesäretkiin. Kesken metsätaipaletta auto pysäytettiin, VPK:n päällikkö Hannes Rantanen avasi hytin oven ja kajautti ilmoille tuon käskyn, jonka viestin olimme oppineet: palokuntapojat pissalle tien vasemmalle puolelle, päällikkö ja mukana olleet pari aikuista miestä tien oikealle puolelle. Ei ainoastaan tarpeelle, vaan myös tankkaamaan seurustelujuomaa, sehän ei ollut mikään salaisuus.
Chevrolet vuosimallia 1952 edusti teknisesti alan huippua. Se oli ostettu hytillisenä alustana, hyvänä timpurina päällikkö itse oli mestaroinut lavan ja tarviketilat lavaa kiertävien penkkien alle. Lavalla oli tilaa ruiskumoottorille (mikä lie virallinen nimi?) ja runsaalle tusinalle palomiehiä.
Voimalaitoksen sireenin hälytettyä lavalle ehti aina mukaan myös meitä palokuntapoikia.
Liikenneturvallisuus tuntematon käsite
Mutta ensimmäisen kesäretkeni kulkuneuvo joskus 50-luvun alkupuolella ei suinkaan ollut tuo VPK:n uusi lippulaiva. Se oli ”Letukka” sekin, mutta 1920-luvun avomalli, vanhoista amerikkalaisista mykkäfilmeistä tuttu. Siinä istuttiin ulkosyrjillä ainoana henkivakuutuksena selkänojan puiseen poikkipuuhun tiukasti koukistettu kyynärpää.
Siinä sitä vaan istuttiin sorateiden mutkat, laskut ja nousut. Ja mitä pitemmälle ojanpenkalle tielle osuneet jalkamiehet pelästyksissään hyppäsivät, sitä suurempi oli retkeläisten riemastunut älämölö. Käsite liikenneturvallisuus oli onneksemme kutakuinkin tuntematon käsite. Meille palokuntapojille ei sattunut mitään, mutta kun miehetkin sillä avomallilla retkeilivät, niin saldo ei ollut tahraton. Jopa työväentalon suora oli ollut jollekin liian vaativa kyydissä pysyäkseen.
Mutta missä on tuo vanha Letukka, kulttuuriaarre 1920-luvulta? Tiedustelin sitä hiljakkoin Keikyässä käydessäni. Kuulin, että auto myytiin kunnantalon talonmiehelle Antti Leinolle. Mutta mitä hän sillä teki? Romutti? Myi edelleen? Lahjoitti museoon? Onko autosta valokuvaa? Jos joku tietää, niin olisi hyvä saattaa asia julki.
“Meillä on uudet vehkeet”
Tavallisin kesäretkikohde oli Eenokin tanssilava Säkylässä – siitä yksinkertaisesta syystä, että sen omisti Säkylän VPK ja päälliköt pääsivät parantamaan maailmaa aamutunneille saakka. Majoituimme aina armeijan tilavaan joukkuetelttaan. Säkylän lisäksi kohdalleni osuivat Jämijärvi ja Luvia. Maanantaiharjoitusten kantajoukko koostui Honkolan ja Villilän pojista.
Mutta kun retkipäivä lähestyi, nousi palokunta-aatteen arvostus myös Pehulassa. Saatiin uusia tuttavuuksia. Me Honkolan pojat ihmettelimme Stenhällin Turoa, joka yhdeltä istumalta veti naamariinsa kokonaisen Koskenlaskija-paketin.
Retkillä aina sattui ja tapahtui. Kerran Eenokilla tanssimusiikki vaikeni yht´äkkiä ja ilmoille kiiri kuulutus: ”Säkylän VPK:n miehet heti lähtövalmiuteen. Eurassa palaa iso navetta!”
Silloin Rantasen Hannes ei komentanut meitä ilmasuojaan vaan heti autoon. Olimme palopaikalla ensimmäisten joukossa. Euran päällikkö ihmetteli, että kuinka te Keikyästä asti olette jo nyt paikalla.
”Meillä on uudet vehkeet”, totesi Hannes tyynesti. Oli siinä kuitenkin jotain kohtalonyhteyttä. Tuhoutunut navetta kuului Ruosteenojan tilalle, jonka lääkäripojasta tuli keikyäläisen Vähä-Hongon talon vävy.
Kateuden maalitauluna
Kesäretkiä vakavampaa oli osallistuminen Satakunnan piirin palokuntapoikakilpailuihin. Olin mukana Mellilän kisoissa ja kaupunkilaispoikana sijoitettu Keikyän kakkosjoukkueeseen. Piti selvittää kiepit, liittää ne asianmukaisesti ruiskumoottoriin ja kaataa sitten vesisuihkulla tietylle etäisyydelle pystytetty keila. Me, Keikyä II, olimme nopein ja siis voittaja.
Mutta miten kävikään. Meidät diskattiin! Kilpailun ylituomari sai jälkikäteen päähänsä, että Seppälän Markun pitelemä suihkuputki oli ollut muutaman sentin yli lähtöviivan. Tuomiota ei kuitenkaan tarvinnut ihmetellä, sillä olihan ylituomari Huittisista.
Pieni, vauras ja yrittäjähenkinen Keikyä oli taas joutunut huittislaisen kateuden maalitauluksi.
Sakari Karttunen
